Säärystimet kuuluu arkipukeutumiseen, eikö? Itse niitä tykkään käyttää, joten oli selvä, että sellaiset tulee myös mallistoon. Erilaisia säärystimiä on tullut suunniteltua varmaan yhtä kauan kuin vaatteita yleensäkin. Liekkiön lähtökohtana oli eräät aiemmin tekemäni säärystimet. Ne on valmistettu kierrätysnahkasta, ribbistä ja niiteistä ja vuorattu satiinilla. Ne ovat idealtaan siis erittäin samanlaiset kuin liekkiökin. Tein nuo säärystimet, koska minua kiehtoi kokeilla, miten nahkan ja ribbin yhdistäminen toimisi. Ja koska kokeilu onnistui ja olin aikeissa tehdä pellavaiset säärystimet, päätin siirtää tuon ajatuksen niihin. Mietin, että ribbin ansiosta säärystin muokkautuu hyvin erilaisiin sääriin ja tekee siitä helpon pukea ja käyttää arkipukeutumisessa.
Liekkiön ja sitä edeltäneen mallin suunnittelussa minua inspiroi keskiaika. Erityisesti inspiraation lähteenä taisi olla rautaovet niittiriveineen. Lisäksi kaipasin muotoa reunoihin, koska suorana ne olisi aika tylsät. Ylös (ja alas) kohoava kulma on aika yleisesti käytetty muoto, mutta mielestäni todella kaunis.
Säärystimen mallistoon saaminen kesti, koska sopivien irtoniittien etsiminen kesti kauemmin, kuin osasin ajatella. Yritin myös etsiä kierrätysmetallisia niittejä, mutta harmikseni en löytänyt yhtään. Niitä ei taida olla vielä olemassa… (Kerro, jos tiedät, että on!) Ehkä vielä joku päivä sellaisiakin saa.
Mikä liekkiö on?
Liekkiö on yleisesti kastamattomana kuolleen, heitteille jätetyn tai murhatun lapsen henki. Syitä kuolemaan tai sen aiheuttamiseen oli monia: avioliiton ulkopuolella syntyminen, äidin elämäntilanne, sairaus tai kehitysvamma jne. Liekkiö saattaa näyttäytyä virvatulena tai lintuna tai olla näyttäytymättä ollenkaan ja pitää vain ääntä. Yleensä tuo kummitus ilmaantui pimeän aikaan siellä, mihin sen ruumis oli kätketty. Ja niin kauan kuin sen elämän olisi kuulunut kestää, jollei sitä olisi riistetty. Se ehkä huutaa itselleen oikeutta tai ihan vain kiusaa ohikulkijoita seuraamalla ja toistelemalla heidän sanojaan. Joskus se huutaa, nauraa, valittaa tai itkee pienen lapsen tai vauvan äänellä tai raakkuu kuin varis. Pahimmillaan se saattaa itkullaan johdattaa ihmisiä harhaan. Jos joutui liekkiön kiusaamaksi, sen saattoi häätää muistuttamalla sitä menemään kiusaamaan murhaajaansa tai äitiään tai kysymällä siltä jotain kristinuskoon liittyvää, kuten: “Missä olit, kun Kristus ristiinnaulittiin?” Tämä usko lienee peräisin katoliselta ajalta (keskiajalta), jolloin kummittelijoiden uskottiin kavahtavan mm. Isä meidän -rukousta.
Ensimmäinen kirjallinen maininta liekkiöstä on 1551 Mikael Agricolan Dauidin Psalttarin esipuheessa epäjumalan roolissa:
“Lieckiö Rohot jwret ja puudh / hallitsi ja sencaltaiset mwdh.”
Tämä viittaa aika selkeästi siihen, että ei-toivotut lapset kätkettiin luultavasti yleensä maahan.
Ihtiriekko on toinen liekkiötä muistuttava kummittelija (ihti= itse, sielu; riekko= lintu, tässä yhteydessä viittaa luultavasti reikon raakkumiseen). Pohjois-Suomessa vastaavasti äpärä. Tuo sanahan on edelleen käytössä, vaikkei tarkoitakaan enää kuollutta.
Synkästä olemuksestaan huolimatta liekkiötä ei kuitenkaan yleensä pelätty. Mutta toisaalta, olihan kuolema ja kuolleiden henget joka päiväisessä elämässä mukana muutenkin, joten ehkä se oli jo kovettanut suomalaisen mielenlaadun. Kuoleman ihailu oli syvällä kulttuurissa ja ulottui aina kehtolauluihin saakka.
Tuutulaulu
Tuut tuut Tuonelaan,
Tuonne kirkon kammarii.
Siel on tupa turvekkatto,
Hieno hiekka peltomua,
Peräseinä peuralluista,
Sivuseinä sirkalluista,
Lattija olista nijottunna,
Rahit rauvasta rakennetut,
Pöyvät kullalla kirjotetut.
Pieksämäki, 1934
Lähteet osioon “Mikä on Liekkiö?”:
Kirja: Katkera manalan kannu, Kuoleman kulttuurihistoria Suomessa, Heikki Lehikoinen, 2011, Teos
Wikipedia: Liekkiö
Runo: skvr.fi
Kammo Design's blog 